Metsäakrobatiaa, lievästi sanottuna

Sosoriso!! Tää kesä on vain sellaista juoksentelua pitkin maita, mökkejä ja kaupunkeja, että tää kirjoitus vaan jää vähemmälle..

Mutta mökkiin ja metsään palatakseni (ei enään fyysisesti, ikinä, kiitos).

Tuli taas vietettyä jussit Heinolan mökillä. Samainen saari kuin ensimmäisessä tekstissäni Aikamoinen kalannaama. Lähdin aatonaattona omalta mökiltämme käymään pikkuserkun mökillä. Moiselle päästäkseen piti vain kiertää metsäpolun kautta n. kilometrin lenkki. 

Metsän reunaan päästyäni jo tajusin, millainen murhaajaparvi minua odotti edessäpäin. 

Oli aurinkoista, mutta metsä oli pilkkopimeä. Puista valui pihkan sijaan syvänpunaista verta. (No okei, ei valunut, mutta koetan luoda tunnelmaa.)

Pimeys johtui kesäaikamme vitsauksista - itikoista. Hyttysistä. Katalista verenimijöistä. Henkilökohtaisesti pahimmista vihollisistani. (Hyttysenpistot jättävät meikäläiselle ikuiset arvet käsiin, allergikko kun olen.)

Latasin kannustusmusiikikseni Def Leppardin Rock of Agesin ja syöksyn koko metsämatkan läpi hyttyset mustana pilvenä perässäni.

"What do you want, what do you want?! I want rock 'n' roll, yes I do ! Long live rock 'n' roll!"

Kun illat oli istuttu, saunottu ja väkijuomia hitusen nautittu, oli aika paluumatkalle. Soitantavuoron valtasi Mötley Crüe biisillä Chicks = Trouble. 

"Oh yeah, I have a jet, my balls are deep in debt, and all she hears is cha-cha-chaching! But she wants more, a gold diggin' whore, Here comes the lawyers again!"

Juoksen, juoksen, juoksen ja laulan. Maasto oli hitusen hankalahkoa meikäläisen puolihuomioiselle askelille.

Ylämäki, alamäki, kivi, kivi, mutaa, oksa silmillä, alamäki, kuoppa, kivi..

Alamäki. 

Kuoppa. 

Juoksen loivaa alamäkeä, astun kuoppaan ja yläkroppani jatkaa taas matkaansa huomaamatta jalkosen jumittumista. Kummahkon nopeasti huomaan maastonpohjan lähestyvän näkökenttäni lähimpiä tiloja, joten laitan käteni kasvojeni eteen, ottamaan vastaan laskun. 

Kun käteni osuvat maahan (au.) jalkani irtoavat (siis kuopasta, eivät minusta, huh hu..) ja jatkavat matkaansa yläkroppani ylitse, tämän jälkeen vetäen minut istuma-asentoon. 

Sitten taas g-voimat päättävät koetella yläruumistani, ja pääni jatkaa matkaa eteenpäin äkilliseen pusikkoon, ja huomaan risujen raapivan kohtalaisen epämukavasti kavojani. 

Nämä 70 sanaa tiivistettynä yhteen lauseeseen: Astuin kuoppaan, heitin kuperkeikan ja lopussa törmään pusikkoon. Ja hyttyset saivat minut hetkellisesti kiinni, joten jatkoin taas juosten ja lenkaten.

Kreikkalainen kasvopesu johtaa kuhmuihin!

PAKKO nyt vähän vielä hehkuttaa Mötleytä. Ei vittu oli siistiä.
Ja perjantaina Sonata. Jumansviidu.

Kyseisen 3 päivän hullunmyllyn jälkeen saavuin tänne - kirjoittelen ny Eretrian kylästä, Evian saarelta, Kreikasta. Ihan OK paikka, on parempiakin nähty, mutta kyllä täällä nyt yhden viikon viitsii loikoilla.

35*C lämmintä tällä hetkellä..kelpaa. (Kattelen jos saisin huomenna tehtyä tänne vähän kuvapostausta.)


Mutta tuossa aamulla vähän torkahdin muita pidempään, syyllisenä eiliset whiskeyt. Hissunkissun herättelin itseni Crashdïetin sulosoinnuilla, nousin ja jatkoin seuraavan tatskani suunnittelua. (Siitä lisää myöhemmin.)

Taivalsin vessaan.

Kajaalit pitkin poskia, tupeeraukset edelleen kohti kattoa.

Ensimmäisenä mieleeni pälkähtää, että heitämpä vettä naamalle, jospa sitä virkistyisi. Käännän hanan täysille, ja heitän kourallisen vettä naamalle.

Ajatuksissani en vain ollut ottanut huomioon, että olin kääntänyt pelkän jääkylmän vesihanan auki.

Säikähdän arktisen viileää nestettä kasvoillani ja peruutan.

Kunnes kantani pysähtyvät kylpyammeen reunan tullessa vastaan. Vaan yläkroppa jatkaa matkaa.

Sokeutuneena huidon ympärilleni toivoen, että saisin suihkuverhosta tai jostain vastaavasta kiinni, pysäyttäen liikkeeni. Mutta ei.

Noteeraan kivun takaraivossani ja perseeni olevan märässä altaanpohjassa kiinni, kun taas jalkani sojottavat kattoa kohti, naamataulu märkänä.


Josko sitä lähtisi altaalle toipumaan..

...Pyörii, lapset siinä hyörii..

No nyt on taas niiiiiiin vanhaa matskua, ai että.

Että mitä?

Noh. Minähän olen siis Nastolassa asunut valtaosan iästäni, "huikeat" kymmenen vuotta, nelivuotiaasta eteenpäin. Tässä keississä ikää oli 7 vuotta.

Ja olipa kerran pitkä kuuma kesä ja pienempi ajanmääre siitä, pitkä kuuma päivä.
Sekä pikku-kukkasen "tappajaranta". Nimetty paikallisten hullumuikkujen mukaan.

(äh vittu mä olen väsynyt, nää vitsit on niin paskoja nyt..)

Ei siis kummiskin. Jotkut taitavat tietää paikan, ja siihen johtavan Kankaanmäen. Siis mäen. Sen vitun jyrkän, hiekkaisen, kuoppaisen ja sen tien reunat jotka sortuvat jatkuvasti tietä kaventaen.

Melkein joka ainoa aurinkoinen (ja sateinen) päivä poljettiin naapurin kaksi vuotta vanhemman Lisan kanssa tälle rannalle Haravakylän perukoilta pulikoimaan koko päiväksi.

Hypättiin molemmat vanhojen liilojen mummopöyrien satulaan ja poljettiin.

Ja vittu kuinka rakastin mun pyörää. Eikä tietenkään siinä jarrut toimineet, olihan se sentään mun fillari.

Saavuttiin tämän vittumaisen mäen huipulle. Ensin parikymmentä metriä suoraan, sitten kiva kurvi oikealle ja jyrkkä ja pitkä suora, jossa vauhti hiljenisi ihan itsekseen.

Lisa meni ykkösenä, olihan se mun paras kaveri ( ja on kaveri vieläkin :) ) ja näytti mallia. Mä en ollut niinkään mestaripolkia vielä tuolloin, etenkään jyrkissä tilanteissa ja toista kertaa uskalsin vasta ajaa tämän mäen kokonaan, aiemmin olin aina taluttanut jyrkimmän osuuden. Okei, joo, jänistin. Enkä vaan vähän.

Mutta tällä kertaa kaikki peliin, täysillä alas.

Ja joojoo, olin kiltti, tietysti mulla oli kypärä. Hieno punainen koristeltuna 101-dalmatialaisilla. Ja sekin niin perkeleen håt. Oikeasti.

Ja niin, mäki lähestyy. Alku hienosti.

Kurvi. Täydellistä.

Liian hyvin ollakseen totta, ja ihanan kylmä viima pääsi poistamaan hikeä otsaltani.

Nostan kypärän päästä jotta viilentyisin täysin. Samalla hetkellä kun nostan toisen käteni tangosta ja lasken kypärää otsalta niskalle, ajan  kuivuneeseen lätäkkö-kuoppaan.

En tyssää paikoilleni, vaan hienosti ajan ylitse.

Ja sitten. Pyörä alkaa huojua, oikealle, vasemmalle, oikealle..

Toinen kuoppa.

Lennän hienostin tangon ylitse. Enkä tietenkään päästä pyörästä irti.

Kerran kuperkeikka.

Toisen kerran.

Kolmas kerta toden sanoo.

Sen jälkeen makaan turvallani hiekkatiessä, joka paikka valuu verta ja itkun seasta huudan täysillä kauas eteenpäin kadonnutta "LIIIIIIIIIIIIISAAAAAAAAAAAAAA!!!!!!"

Viereisessä talossa asuvat ihmiset olivat kesken grillailujensa katsoneet kauhuissaan ryssimisiäni, ja tulivat jelppimään ja tarjosivat vielä kyydin kotiin. Kiitos.

Ja lopputuloshan oli täydellisesti paskana ollut pyörä, lääkärireissu, ei mitään murtunutta mutta kaikki raajat verillä sekä päätös etten saanut uida kunnolla koko loppukesänä. Ja sattui kyllä niin pirusti ettei pahemmin tehnyt mielikään.

Voi vitun Kukkanen...

Viikon "aiiiiii stna!"

Huh, melkein selvisinkin viikon toheloimatta sen pahemmin - kunnes sitten äsken laittelin ripsaria.

Ja, kun inhoan paakkuripsiä yli kaiken, erottelin taas ripset toisistaan neulalla.

Ihan siis kunnon neula-neulalla.


Taisitte jo tajuta, tässä ei voi käydä hyvin. No.

Häpsähdin sitten siinä pikkasen - kohtalokkaassa tilanteessa. Tai oikeastaan vähän enemmän kuin pikkasen. 

Ja kyllä, se sattui niin maan perkeleesti. Silmä tulipunainen.

Mutta oikeastaan kerrankin oli tuuria matkassa - näkökykyni on vielä ainakin toistaiseksi kelvollinen.

Me Loves ........ CHILIIIIIIII!!!!

Hahaa! Viimein!

Meikä on viime kesän chilifesteiltä asti ollut aiiivaaan chilifriikki. Päähänpistosta ilmoitin frendit chilinmaistelu"kisaan" ja palkaksi siitä saivat maailman tulisimmat Chilit, naga morichit. Oli sen verta karsea kokemus sen mikroskooppisen palasen maistaminen, että meikäläisen tapaturmanhakuisuudella jäi aivan koukkuun itsensä kiduttamiseen.

Samalla tuli sitten koukututtua Poppamiehen napalminalleihin. Aiiivaann supermahtava tapa ärsyttää ihmisiä; "haluuks nallekarkkei?", ja kun toinen 2 puraisun jälkeen maistaa sen napalmin... se ilme :)))
Ja ne on oikeasti aivan helvetin hyviä. Suosittelen.

Siitä asti on ollut pikkuinen haave saada itselleen nagaa kasvamaan.

Tänään aattelin sitten toteuttaa haaveen; ainakin melkein. Nagaa ei kuitenkaan lähikaupasta ollut saatavilla, niin tyydyin vielä habaneroon. Ostin 5 isoa ja tuoretta habaneroa kotiin, hintaa satsilla oli vajaa euro. Sitten himassa leikkasin muutaman niistä auki ja nappasin siemenet. Operaatio itämis-istutuksen jälkeen tämä rokkarinörtti sulkeutui huoneeseensa ja alkoi feispuukkaamaan.

Silmää kutitti. (Tuo se ei sitten taida mulla ikinä tietää hyvää?)
Joten rapsutin siitä vierestä.

Murtosekuntin jälkeen tuskan tunne oli taas kosketeltavissa.

Ai suaaattanaa. Sattuuu. SATTTUUUUU!!!!


Kirvelyn taso sietämätön. Joo o, mä ehkä olisin voinut harkita käsien pesua sen chilikäsittelyn jälkeen. Ei vaan kuulu toi turvallisuus tapoihin. Ajattelin sitten levittää Body shopin "rauhoittavaa" mangorasvaa siihen.

Ja vitut rauhoittavuudesta. Kipu vaan lisääntyi kun aiheuttaja pääsi leviämään.

Siinä sitten purtiin taas hammasta ja kirottiin. Jonkin ajan jälkeen alkoi helpottaa ja viimein pesin kätöseni. Silmää kutitti taas. Joten rapsutin.

Nyt silmään meni sitten etusormen kynnen alle jäänyt minisaippua-annos. Ja habaneron mehut.

Ja ei toki taaskaan sattunut.

Haista paska, Body Care SEN - LIQUID HAND WASH - Natural Moisturizing effect with Glycerin & Vitamin E SAVON LIQUID. (Viddu mikä nimi.)


Kaiken takana on naiiiiineen käsieenpesuaineee.


En kyll malta oottaa et pääsen karmeisiin tuskiin kun itse kasvattama habanero on maistettavissa!

Pumpuliportaat, pleasedanketack!

Anteeksi.

Kyllä.

Taas kerron kuinka kivaa on nukkua. Ja mä, kuten varmasti aika moni muukin, tykkään nukkua kerran vuorokaudessa.

Joten olin juuri suorittamassa tätä pyhää toimitusta, mielestäni para-aikaa noin puolessavälissä, kunnes tuo peto, suurin ilkimys jonka omistan, pelastava pieni suuri kusipää, pahin viholliseni, Herätys K. Ello, sai elämänsä ainoan huvinsa alkamalla huutaa taas ja keskeyttämällä uneni.

Myös torkkuminen on pyhä tapa, joten hiljensin Herra Herätyksen. Armas alitajuntani sensijaan muistutti, että olen pappi.

Luitte oikein.

Tajusin olevan joulujuhlanäytelmän aamu, joten peruin tapaamisen Rva Torkun kanssa ja pakon edessä peruutin sänkyni jalkopäätyyn ja kompuroin jaloilleni. Rakas rouva Torkku on kuitenkin yksi niistä henkilöistä, jonka tapaamista ilman aamuni eivät yksinkertaisesti käynnisty, ja kun unissakävelyyn taitanee minulla muutenkin olla taipumista, harrastin jotain sinnepäin suuntaavaa ja astuin kaksi askelta kohti portaita.

Rikospaikka

Oli lievästy sanottuna pimeää. Paikansin jalkojeni olinpaikan ja astuin kaksi ensimmäistä porrasta onnistuneesti. Hyvin meni, joten vaihdoin automaattiohjauksen päälle ja enpä tainnut katsoa oikeastaan minnekkään.

Mutta eikös sitä sanota, älä nuolaise ennen kuin tipahtaa?

Vittu mä muuten inhoan kyseistä sanontaa. Mahdoton noudattaa.

Onnistuneesti pääsin portaiden yläpäätyyn. Valmistauduin kääntymään tiukkaan vasempaan, kunnes tunsin lattian olevan kumman karvainen ja nuosevan oikean jalkani alla.

Kerrankin tajusin tilanteen nopeasti; sehän on jättipiskimme Nemo!

Epäilty, Syyllinen.

No, eipä nopeasti ole synonyymi sanalle ajoissa.

Olin liian unenpöpperössä tajutakseni mihin suuntaan koira lähti, ja vielä sitä miettiessäni tunsinkin jo suurta paiskautumisen aiheuttamaa kipua kyljessäni, jalassani ja takaraivossani.

Alle sekunnissa karjun jotain naurun, vitutuksen ja kivunhuudon sekaista meteliä alakerrassa.
Koira heiluttaa häntää ylhäällä.
Alle minuutissa huomaan oikean ukkovarpaani olevan p*skana ja vuotavan verta.
Alle tunnissa huomaan oikean jalkani varpaiden turvonneen (ok mä en tajua missä vaiheessa nekin löin).
Alle kahdessa tunnissa huomaan oikean kyynärpääni ja kylkeni mustuneen.
Alle kolmessa tunnissa takaraivooni on noussut kiitettävä kuhmu.

Kyllä se aamu tärähdyksestäkin starttaa..

Liperit kaulaan ja menoksi.

Hyvää huomenta!