No nyt on taas niiiiiiin vanhaa matskua, ai että.
Että mitä?
Noh. Minähän olen siis Nastolassa asunut valtaosan iästäni, "huikeat" kymmenen vuotta, nelivuotiaasta eteenpäin. Tässä keississä ikää oli 7 vuotta.
Ja olipa kerran pitkä kuuma kesä ja pienempi ajanmääre siitä, pitkä kuuma päivä.
Sekä pikku-kukkasen "tappajaranta". Nimetty paikallisten hullumuikkujen mukaan.
(äh vittu mä olen väsynyt, nää vitsit on niin paskoja nyt..)
Ei siis kummiskin. Jotkut taitavat tietää paikan, ja siihen johtavan Kankaanmäen. Siis mäen. Sen vitun jyrkän, hiekkaisen, kuoppaisen ja sen tien reunat jotka sortuvat jatkuvasti tietä kaventaen.
Melkein joka ainoa aurinkoinen (ja sateinen) päivä poljettiin naapurin kaksi vuotta vanhemman Lisan kanssa tälle rannalle Haravakylän perukoilta pulikoimaan koko päiväksi.
Hypättiin molemmat vanhojen liilojen mummopöyrien satulaan ja poljettiin.
Ja vittu kuinka rakastin mun pyörää. Eikä tietenkään siinä jarrut toimineet, olihan se sentään mun fillari.
Saavuttiin tämän vittumaisen mäen huipulle. Ensin parikymmentä metriä suoraan, sitten kiva kurvi oikealle ja jyrkkä ja pitkä suora, jossa vauhti hiljenisi ihan itsekseen.
Lisa meni ykkösenä, olihan se mun paras kaveri ( ja on kaveri vieläkin :) ) ja näytti mallia. Mä en ollut niinkään mestaripolkia vielä tuolloin, etenkään jyrkissä tilanteissa ja toista kertaa uskalsin vasta ajaa tämän mäen kokonaan, aiemmin olin aina taluttanut jyrkimmän osuuden. Okei, joo, jänistin. Enkä vaan vähän.
Mutta tällä kertaa kaikki peliin, täysillä alas.
Ja joojoo, olin kiltti, tietysti mulla oli kypärä. Hieno punainen koristeltuna 101-dalmatialaisilla. Ja sekin niin perkeleen håt. Oikeasti.
Ja niin, mäki lähestyy. Alku hienosti.
Kurvi. Täydellistä.
Liian hyvin ollakseen totta, ja ihanan kylmä viima pääsi poistamaan hikeä otsaltani.
Nostan kypärän päästä jotta viilentyisin täysin. Samalla hetkellä kun nostan toisen käteni tangosta ja lasken kypärää otsalta niskalle, ajan kuivuneeseen lätäkkö-kuoppaan.
En tyssää paikoilleni, vaan hienosti ajan ylitse.
Ja sitten. Pyörä alkaa huojua, oikealle, vasemmalle, oikealle..
Toinen kuoppa.
Lennän hienostin tangon ylitse. Enkä tietenkään päästä pyörästä irti.
Kerran kuperkeikka.
Toisen kerran.
Kolmas kerta toden sanoo.
Sen jälkeen makaan turvallani hiekkatiessä, joka paikka valuu verta ja itkun seasta huudan täysillä kauas eteenpäin kadonnutta "LIIIIIIIIIIIIISAAAAAAAAAAAAAA!!!!!!"
Viereisessä talossa asuvat ihmiset olivat kesken grillailujensa katsoneet kauhuissaan ryssimisiäni, ja tulivat jelppimään ja tarjosivat vielä kyydin kotiin. Kiitos.
Ja lopputuloshan oli täydellisesti paskana ollut pyörä, lääkärireissu, ei mitään murtunutta mutta kaikki raajat verillä sekä päätös etten saanut uida kunnolla koko loppukesänä. Ja sattui kyllä niin pirusti ettei pahemmin tehnyt mielikään.
Voi vitun Kukkanen...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti