...Pyörii, lapset siinä hyörii..

No nyt on taas niiiiiiin vanhaa matskua, ai että.

Että mitä?

Noh. Minähän olen siis Nastolassa asunut valtaosan iästäni, "huikeat" kymmenen vuotta, nelivuotiaasta eteenpäin. Tässä keississä ikää oli 7 vuotta.

Ja olipa kerran pitkä kuuma kesä ja pienempi ajanmääre siitä, pitkä kuuma päivä.
Sekä pikku-kukkasen "tappajaranta". Nimetty paikallisten hullumuikkujen mukaan.

(äh vittu mä olen väsynyt, nää vitsit on niin paskoja nyt..)

Ei siis kummiskin. Jotkut taitavat tietää paikan, ja siihen johtavan Kankaanmäen. Siis mäen. Sen vitun jyrkän, hiekkaisen, kuoppaisen ja sen tien reunat jotka sortuvat jatkuvasti tietä kaventaen.

Melkein joka ainoa aurinkoinen (ja sateinen) päivä poljettiin naapurin kaksi vuotta vanhemman Lisan kanssa tälle rannalle Haravakylän perukoilta pulikoimaan koko päiväksi.

Hypättiin molemmat vanhojen liilojen mummopöyrien satulaan ja poljettiin.

Ja vittu kuinka rakastin mun pyörää. Eikä tietenkään siinä jarrut toimineet, olihan se sentään mun fillari.

Saavuttiin tämän vittumaisen mäen huipulle. Ensin parikymmentä metriä suoraan, sitten kiva kurvi oikealle ja jyrkkä ja pitkä suora, jossa vauhti hiljenisi ihan itsekseen.

Lisa meni ykkösenä, olihan se mun paras kaveri ( ja on kaveri vieläkin :) ) ja näytti mallia. Mä en ollut niinkään mestaripolkia vielä tuolloin, etenkään jyrkissä tilanteissa ja toista kertaa uskalsin vasta ajaa tämän mäen kokonaan, aiemmin olin aina taluttanut jyrkimmän osuuden. Okei, joo, jänistin. Enkä vaan vähän.

Mutta tällä kertaa kaikki peliin, täysillä alas.

Ja joojoo, olin kiltti, tietysti mulla oli kypärä. Hieno punainen koristeltuna 101-dalmatialaisilla. Ja sekin niin perkeleen håt. Oikeasti.

Ja niin, mäki lähestyy. Alku hienosti.

Kurvi. Täydellistä.

Liian hyvin ollakseen totta, ja ihanan kylmä viima pääsi poistamaan hikeä otsaltani.

Nostan kypärän päästä jotta viilentyisin täysin. Samalla hetkellä kun nostan toisen käteni tangosta ja lasken kypärää otsalta niskalle, ajan  kuivuneeseen lätäkkö-kuoppaan.

En tyssää paikoilleni, vaan hienosti ajan ylitse.

Ja sitten. Pyörä alkaa huojua, oikealle, vasemmalle, oikealle..

Toinen kuoppa.

Lennän hienostin tangon ylitse. Enkä tietenkään päästä pyörästä irti.

Kerran kuperkeikka.

Toisen kerran.

Kolmas kerta toden sanoo.

Sen jälkeen makaan turvallani hiekkatiessä, joka paikka valuu verta ja itkun seasta huudan täysillä kauas eteenpäin kadonnutta "LIIIIIIIIIIIIISAAAAAAAAAAAAAA!!!!!!"

Viereisessä talossa asuvat ihmiset olivat kesken grillailujensa katsoneet kauhuissaan ryssimisiäni, ja tulivat jelppimään ja tarjosivat vielä kyydin kotiin. Kiitos.

Ja lopputuloshan oli täydellisesti paskana ollut pyörä, lääkärireissu, ei mitään murtunutta mutta kaikki raajat verillä sekä päätös etten saanut uida kunnolla koko loppukesänä. Ja sattui kyllä niin pirusti ettei pahemmin tehnyt mielikään.

Voi vitun Kukkanen...

Viikon "aiiiiii stna!"

Huh, melkein selvisinkin viikon toheloimatta sen pahemmin - kunnes sitten äsken laittelin ripsaria.

Ja, kun inhoan paakkuripsiä yli kaiken, erottelin taas ripset toisistaan neulalla.

Ihan siis kunnon neula-neulalla.


Taisitte jo tajuta, tässä ei voi käydä hyvin. No.

Häpsähdin sitten siinä pikkasen - kohtalokkaassa tilanteessa. Tai oikeastaan vähän enemmän kuin pikkasen. 

Ja kyllä, se sattui niin maan perkeleesti. Silmä tulipunainen.

Mutta oikeastaan kerrankin oli tuuria matkassa - näkökykyni on vielä ainakin toistaiseksi kelvollinen.

Pumpuliportaat, pleasedanketack!

Anteeksi.

Kyllä.

Taas kerron kuinka kivaa on nukkua. Ja mä, kuten varmasti aika moni muukin, tykkään nukkua kerran vuorokaudessa.

Joten olin juuri suorittamassa tätä pyhää toimitusta, mielestäni para-aikaa noin puolessavälissä, kunnes tuo peto, suurin ilkimys jonka omistan, pelastava pieni suuri kusipää, pahin viholliseni, Herätys K. Ello, sai elämänsä ainoan huvinsa alkamalla huutaa taas ja keskeyttämällä uneni.

Myös torkkuminen on pyhä tapa, joten hiljensin Herra Herätyksen. Armas alitajuntani sensijaan muistutti, että olen pappi.

Luitte oikein.

Tajusin olevan joulujuhlanäytelmän aamu, joten peruin tapaamisen Rva Torkun kanssa ja pakon edessä peruutin sänkyni jalkopäätyyn ja kompuroin jaloilleni. Rakas rouva Torkku on kuitenkin yksi niistä henkilöistä, jonka tapaamista ilman aamuni eivät yksinkertaisesti käynnisty, ja kun unissakävelyyn taitanee minulla muutenkin olla taipumista, harrastin jotain sinnepäin suuntaavaa ja astuin kaksi askelta kohti portaita.

Rikospaikka

Oli lievästy sanottuna pimeää. Paikansin jalkojeni olinpaikan ja astuin kaksi ensimmäistä porrasta onnistuneesti. Hyvin meni, joten vaihdoin automaattiohjauksen päälle ja enpä tainnut katsoa oikeastaan minnekkään.

Mutta eikös sitä sanota, älä nuolaise ennen kuin tipahtaa?

Vittu mä muuten inhoan kyseistä sanontaa. Mahdoton noudattaa.

Onnistuneesti pääsin portaiden yläpäätyyn. Valmistauduin kääntymään tiukkaan vasempaan, kunnes tunsin lattian olevan kumman karvainen ja nuosevan oikean jalkani alla.

Kerrankin tajusin tilanteen nopeasti; sehän on jättipiskimme Nemo!

Epäilty, Syyllinen.

No, eipä nopeasti ole synonyymi sanalle ajoissa.

Olin liian unenpöpperössä tajutakseni mihin suuntaan koira lähti, ja vielä sitä miettiessäni tunsinkin jo suurta paiskautumisen aiheuttamaa kipua kyljessäni, jalassani ja takaraivossani.

Alle sekunnissa karjun jotain naurun, vitutuksen ja kivunhuudon sekaista meteliä alakerrassa.
Koira heiluttaa häntää ylhäällä.
Alle minuutissa huomaan oikean ukkovarpaani olevan p*skana ja vuotavan verta.
Alle tunnissa huomaan oikean jalkani varpaiden turvonneen (ok mä en tajua missä vaiheessa nekin löin).
Alle kahdessa tunnissa huomaan oikean kyynärpääni ja kylkeni mustuneen.
Alle kolmessa tunnissa takaraivooni on noussut kiitettävä kuhmu.

Kyllä se aamu tärähdyksestäkin starttaa..

Liperit kaulaan ja menoksi.

Hyvää huomenta!

Verikammoinen & väkivaltainen jeesustelia?

Minä en usko Jeesukseen.

Minä en käynyt rippikoulua.

Toinen oli ääni kellossa 7 vuotiaana.


Mulla oli koristelautanen, jossa oli tää perus kuva, jossa on kaksi pientä lasta sillalla ja enkeli niiden takana. Jotenkin pedoa??

Vastaava kuva. (Tuli mieleen; miten noi siivet kestää?!?!)

Normaali sunnuntai-ilta. Faijalla kaamea kapula ja "mrs Pigg" normaalin harmaassa olotilassaan. Pikku-Linda oli nähnyt painajaisia, ja taisi ajatella päivällä työntävänsä enkelilautasen tyynyn sisään niin kaikki pahat unet katoaa samantien ikuisiksi ajoiksi, kuinkas muuten? Saamari kyllä mä olen Sherlock.

Silloin katottiin vielä aina iltavideo. Pikkusysta  istahtaa jalkopäähän ja sitten Muumeja tapittamaan. Mörkö oli tosi pelottava. Yleensä videon jälkeen tuli osuus, jossa tää pikku kikkarapää pyyteli jäädä siihen jalkoihin nukkumaan. Oli se niin jänskää olla isosiskon huoneessa.

Ihme, tuli annettua sille lupakin jäädä. Noihin aikoihin sekin oli niin muksu, että sen egoilut oli vielä siedettävissä. Mutta hiljainen se ei ole kyllä koskaan ollut. Ja mulla kun on erittäin läheinen suhde sängyn, peiton ja tyynyn kanssa, tuun äkäiseks jos en saa mennä nukkumaan sillä hetkellä kun haluan. Mutta sitten ku tää pikkumuksu kiljuu jotain toista tuntia, oli pakko tehdä asialle jotain.

Ahaa!

(Arvasitteko jo?)

Lyönpä sitä pehmeällä, untuvaisella tyynyllä päähän.

Nii i, mikä unohtui.. Samassa liikkeessä lamppu tippui vielä seinältä alas. Vit*n järkevää, nythän se onkin hiljaa kun oon tajuamattani lyönny sitä lautasella päähän. Harmaa nauta ja darrainen faijakin oli todella onnessaan, kun juuri ennen nukahtamista joutuvat sairaalaan lähtemään. Ipanalla oli haava päänahassa. (Ja lautanen tietty naarmuton.. Ja mun hienossa Nalle Puh-muovilampussa halkeama?!)

Sairaalaan mentiin siis, jonkin aikaa odoteltiin. Sattuu olemaan "muutama" vuosi aikaa niin hitusen sumeassa tuo miten tapahtumat eteni, mutta seuraavaksi oltiin sitten istumassa jollain penkeillä kun ipanaan aseteltiin 2 tikkiä. Alkuvaiheessa sen haavan päälle pistettiin jokin papru, sitten sairaalatäti katos johonkin ja papru tippui systan päästä. Minäpä nostan sen ja asettelen takaisin! Nyt ollaan siskonperkeleelle kilttinä!

Tuumasta toimeen. Nappasin senjonkinpumpulinkaltaisen ja käännyin systan pään puoleen. Sumeasti muistan vielä että siinä oli hitusen verta, ylläripylläri. Sitten sumeni ja jostain toisesta ulottuvuudesta kuului "mihin Linda meni?"

Meikä pyörtyi suorilta jaloilta kivilattialle. Tuli vielä oikein aivotärähdys hankittua.

Isukin darrapää ei myöskään pahemmin enää jaksanut pystyssä oloa, ja taisipa sekin kipata.
Tässä vaiheessa tuli sairaalatäti jo vihaisena sille sanomaan että "istus vittu sinä edes alas, kahdessa on jo tarpeeksi hoitamista".

Vihdoin kun himaan päästiin, systa nukkui tyytyväisenä 2 tikkiä päässään ja kertoi seuraavana päivänä hoitokavereilleen "katsokaa, eikö ookki hienoa, mulla on jotai narua päässä!"

Mä taas olin surkeassa kunnossa ja mua heräteltiin parin tunnin välein katsomaan että henki edes pihisee.


Ja tarinan opetushan on aika järkevä; älä lyö siskoasi lautasella päähän jos haluat nukkua.