Koulussa. Koulutusta hankkimassa.
Diudau diudau - ruokailun aika. Listalla puuroa.
Niin syvästi askeliini keskittyen liikun jonossa eteenpäin. Hitaasti mutta varmasti, hengitän syvään ja keskustelen maltillisesti ystävysteni kanssa voikukkien mielenkiintoisuudesta, maailmanpolitiikasta ja uusimmista julkisista tutkimuksista.
No selvä - juttuilu oli kaikkea muuta kuin maltillista ja vähintäänkin sekavaa.
Tarttuessani puurokauhaan oikealla kädelläni sirosti, liikkeeni on hento kuin perhosten siivenisku, kuin vaimea kesätuuli hiuksissa, hivutan samalla vasemman käteni kulhon kanssa kauhaa lähemmäs.
Otteeni tästä kohtalokkaasta, kuumasta ja puuron peittämästä kauhasta oli liiankin hento.
Oikea käteni horjahtaa nostaessani kauhan ylös puuron seasta, ja koetan ohjata kauhan lipeämisen lautastani kohti sotkua aiheuttamatta.
No perkele arvaatkaa onnistuiko?
Ei. Jumansviidu ei sitten ikinä.
Kauhaa pidellyt käteni kippaa lastista kolmasosan lautaselle - kolmasosan kädelleni, joka lautasta piteli, ja loput satsista pitkin tarjotinta ja paitaani.
Kauha lentää takaisin puurokattilaan räikköstäkin nopeammin, ja alan sätkiä refleksieni ilmoittaessa, että käteni on tulikuuman puuron peitossa.
Sekuntin ajan katson puuroista käpälääni epäuskoisena ja epätoivoisena miettien, mihin tämän sotkun pyyhin seuraavaan sekuntiin mennessä.
Sätkin ja ihanaiset ystävykseni nauravat vieressä "eikä miten sä voit tossakin onnistua, ahhahaaaa!!" ja ojentavat hieman paperia. Kiitos, te punaiset sarvilla varustetut siivettömät enkelit.
Nippanappa itseni hilliten menen pöytään istumaan ja vinkumaan tuskastani pidellen kättä kylmällä vedellä kastetun paperin sisässä.
Lopputulos oli hennosti palanut peukalo ja tuskaa parille seuraavalle päivälle.
Puuro on vaarallista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti